Yksin kertoo taideteoksen yksinäisyydestä ja absoluuttisuudesta. Ollessaan taideteos, tuo teos nimenomaisesti on teos ja on. Kaikki muu on sitten jotain muuta, yleensä viihdettä ja bisnestä.
Olin tekemässä täyttä päätä Uudenmaankadun Huuto Galleriaan syksyksi 2013 tullutta teostani Haaskuu, kun Mäntän kuvataideviikkojen 2013 kuraattori Jyrki Siukonen soitti ja kysyi, haluaisinko osallistua kesän kuvataideviikoille. Epäröin hetken, kun aikaa ei tuntunut riittävän edes Haaskuuseen. Hyväksyin tarjouksen ja asetin ehdoksi, että saisin jonkin pienehkön tilan tai huoneen, jossa ei olisi muiden teoksia samassa tilassa. Tuon tilan Jyrki sitten järjestä.
Olin lukenut joitakin vuosia aiemmin Maurice Blanchotin teoksen Kirjallinen avaruus, (2003, Ai-Ai, Helsinki, suom. Susanne Lindberg) ja palasin siihen taas.
Pidän kaikkea siinä kerrottua kirjallisesta taideteoksesta ja kirjailijan työstä hyvin monelta osin yhteneväisenä kuvataideteoksen olemassa oloon ja kuvataiteilijan työhön liittyen. Olin ollut jo kirjan ensimmäisellä lukukerrallani kuin valaistunut.
Olin pohdiskellut itsenäisesti vastaavia teemoja liittyen teoksen olemukseen ja teoksen olemassa oloon, mutta lopulta ne sanoitti ja selvitti, siis ollen valaisi, minulle kirkkaassa valossa Maurice Blanchot.
Kirjoitin tekstin, jonka tavoitteeksi otin, että siinä teos itse puhuu itselleen itsestään. Taitatin tekstin vanhalle fraktuuralle ja painatin tekstin Helsinki lithossa ja laitoin painoarkin kirjan aukeamaksi. Rakensin huoneeseen Mäntän Pekiloon lautalattian jalkalistoineen ja asetin työhuoneellani tekemät muut osat ja kirjan teksteineen tuohon huoneeseen.
Pidän tätä teosta yhtenä onnistuneimmistani.
